Lohduttaja

Tuli tyttö surua sydämessään.
Kyyneleet sisällään.
Suru painavana hennoilla
hartioilla.
Murhe yhtä musta kuin talvinen
yö. Sanat kadonneet . Ikävä
voitti kaiken.

Pyysin hevoseni selkään.
Lämpimään ja turvalliseen.
Se oli kuin syli, jossa murhe
hetkeksi hellitti ja ikävän
paremmin kesti.
Lohdun tunsi tyttö .
Sanan sai sanottua.
Tahtoi yön hevoseni selässä
viettää. Turvassa, lämpimässä.
Fjora lohdutti, murheen
tunnetta kevensi.

Ensilumi

Ensilumi saa pikkuhepan korvat hörölle .
Askeleen reipastumaan. Olemuksen valppaaksi.
Energiaa !!!
Ihan mahtavaa maastoilla lumipuiden alla.
Kavion kopse on erilainen, talvinen kumu
kaikuu siinä.
Yhteinen toiveemme Herra Pakkasukko :
lisää lunta !

Juuret

 Annoin lapsilleni juuret.
 Pysyvät, pitävät.
 Vahvat juuret.
 Näitä juuria ei katko myrskytuulet.
 Ne ovat lujasti kiinni , pitävät pystyssä.


 Annoin lapsilleni siivet lentää luotani
 pois. Kurkottaa kuusen latvaan...

 Ei minulla ole muuta antaa kuin tämä
 rakkaus.

Usvametsän neito

 Auringon laskiessa hiipi neito viileä
 ympärillemme. Joen yli, pellon poikki.
 Se kietoutui kastepisaroina hevoseni
 harjaan ja
 viipyi vaiti lähellämme.
 Sai kaiken hiljaisuuteen vaipumaan.
 Hengityksen hidastumaan. Ajan pysähtymään.
 Hämmästelemään usvan tuntua poskillamme.
 Usvametsän neito tuli tervehtimään. Ääneti
 tarinaansa  kertomaan...

Fjora

Pohdin mitä minulle olet opettanut?
Olen sinulta paljon saanut.
Olet minua monin tavoin ihmisenä
muuttanut, kasvattanut.
Olet näyttänyt miten rehellisyys
palkitaan, avoimuus hyväksytään.
Olet saanut minut tuntemaan
rohkeutta, voimaa ja onnellisuutta.
Iloa ja rakkautta.
Kykyä elää hetkessä, tässä ja nyt.
Lupaa luottaa .
Yksi pieni hevonen. Miten suuri
sinä oletkaan.

Ajatus Ystävyydestä

                     
                   
                          Ystävyyttä  on yhteinen ratsastus samaa polkua pitkin.
                                   
                         

Hämyssä

Onhan parasta maailmassa
hevosen turvan pehmeys?
Satulan narina, kavion kopse?
Pörröiset korvat ja hulmuva harja?


Onhan ihanaa kun iltahämyssä
ratsastaa ja aurinko vielä puiden
takaa punaisena loistaa?

Onhan rauhoittavaa kun ympärillä
kaikki hiljenee ja luonto valmistautuu
talveen?

Hymyilevä Apollo

Tämän runon laulaisin pienelle tytölle, kummitytölleni,
pienelle pojalle, kummipojalleni. Isoille pojilleni, siskolleni,
veljilleni, ihan kaikille rakkailleni.
Tuutulauluksi, lohduksi elämän kivikkoihin. Tänään sitä
mielessäni lauloin ...poluilla kun  metsässä ratsastin.
En tiedä miksi se mieleni täytti, ehkä lohtua kaipasin itsekin...





Näin lauloin ma kuolleelle äidillein
ja äiti mun ymmärsi heti.
Hän painoi suukkosen otsallein
ja sylihinsä mun veti:
"Ken uskovi toteen, ken unelmaan, -
sama se, kun täysin sa uskot vaan!
Sun uskos se juuri on totuutes.
Usko poikani unehes!"

Miten mielelläin, niin mielelläin
hänen luoksensa jäänyt oisin
luo Tuonen virtojen viileäin,
mut kohtalot päätti toisin.
Vielä viimeisen kerran viittasi hän
kuin hän vain viitata tiesi.
Taas seisoin ma rannalla elämän,
mut nyt olin toinen miesi.

Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,
niin saatte te vasten suuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.
Kas, Apolloa, joka hymyilee,
sitä voita ei Olympo jumalineen,
ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.
Hymyn voima on voittamaton.

Meri pauhaa, ukkonen jylisee,
Apollo saapuu ja hymyy.
Ja katso! Ukkonen vaikenee,
tuul' laantuu, lainehet lymyy.
Hän hymyllä maailman hallitsee,
hän laululla valtansa vallitsee,
ja laulunsa korkea, lempeä on.
Lemmen voima on voittamaton.

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! - ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! - ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kuin itse hän hävennyt ois.

Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet
ja kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll' on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.

Niin pienet, pienet on piirit maan,
mut taivas on suuri ja laaja
ja taivas on kuultava korkeuttaan
ja taivas on tähtinen, taaja.
Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan,
on jokaisella se sielussaan,
ja taivas on rauha täytetyn työn.
Se estävi aavehet yön.

Sun mieles jos kääntyvi murheisaks
elon pitkillä pientaroilla,
niin aitaa sarka ja aitaa kaks
ja onnes sa löydät noilla.
Ja maailma kuinka se muuttuukin,
käy elosi päivään tai pilvihin,
niin yksi, yksi on varma ain:
työn onni on oikea vain.

Oi, kaikuos kantelo kautta maan,
soi soittoni kodasta kotaan,
niin mökkiin kuin linnahan kuninkaan
kaikk' kutsuen suurehen sotaan!
Oi, kaikuos kauniisti kantelein,
oi, helise hellästi sydämein,
oi, sykkiös kerrankin päivähän päin
työn onnea ylistäin!

Se talo, min portilla kilpi on:
"Tässä talossa tehdään työtä"
Se talo on pyhä ja pelvoton
ja pelkää ei se yötä.
Työs olkoon se suurta tai pientä vaan,
kun vaan se työtä on oikeaa
ja kun sitä palkan et tähden tee!
Työ riemulla palkitsee.

Se raatajan riemulla palkitsee
ja tekijän terveydellä,
työ himoja huonoja hillitsee
niin puhtaalla sydämellä.
Oi, rauhaa päätetyn päivätyön!
Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön
ja nuorena, vankkana nousevi hän
taas uutehen päivähän.

Oi, antaos Herra sa armas sää,
kun raatajan ilta raukee!
Hyvät enkelit kauniisti hymyilkää,
kun työmiehen hauta aukee!
Oi, nouskosi kirkasna päivyt uus,
kun loppuvi raatajan rauhattomuus
ja päättyvi pitkä päivätyö!
Herra, valkase vaivamme yö!

On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajalla yks usko on vaan
ja hälle se saapi riittää:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.

Ja yhden ma varman tiedän sen,
kun löydy ei tietä mistään:
On työtä tehtävä jokaisen.
Puu tutaan hedelmistään.
Se usko, ken sitä ei opeta,
sitä uskoa täällä ei tarvita,
se on uskoa usmien, haamujen,
ei uskoa ihmisten.

Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten.

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Mut emmehän tuiskussa kuljekaan,
kun oikein me aattelemme.
Vaikk' elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok' kiini emme.
Tääll' onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan.
Niin kaunis, kaunis on maa.

Oi, katsokaa, miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi, kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat?

Tai ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? -
Sitä tuoksua unhota et.

Ja ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla järven rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan?
Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin,
sumun keskeltä nousiko seijastuin
sadun saaret, niemet ne terheniset? -
Sitä utua unhota et.

Oi, ootteko silloin te tunteneet
maan luonnossa maailman Luojan?
Oi, ootteko silloin te löytäneet
yön aaveilta armahan suojan?
Ja ootteko silloin te itkeneet
ja hyviä olleet ja hymyilleet,
oi, ootteko silloin te lempinehet? -
Sitä lempeä unhota et.

Oi, ootteko silloin te lempineet
sitä tyttöä tummatukkaa
ja ootteko silloin te rakastaneet
joka puuta ja joka kukkaa?
Ja oliko veli joka ihminen?
Ilo loistiko silmistä jokaisen?
Ja oliko kaikilla kasvoillaan:
Niin kaunis, kaunis on maa.

Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

Mitä siitä jos hän sua lemmi ei,
sa jolle lempesi annoit!
Hän antoihan sulle elämän
ja kuvaa sa kaunista kannoit.
Ja vaikka hän vaatisi elämäs taas,
niin kulkeos riemulla kuolemaas
ja julista virsillä Jumalaa,
kun kaunis niin oli maa.

Oi, kiitos sa Luojani armollinen
joka hetkestä, jonka ma elin,
kun annoit sa ruumihin tervehen
ja syömen mi sykähteli,
kun annoit sa tervettä kättä kaks,
kaks silmää sieluni ikkunaks,
ja hengen herkän ja avoimen
joka tuutia tuulosen.

Sua kiitän mä Luojani armollinen,
kun annoit sa kodin hyvän,
soit äidin niin hellän ja herttaisen
ja taaton niin tarmoa syvän,
kun annoit sa myös pari ystävää
ja ne hyvää, en pyydä ma enempää,
ja annoit sa armahan isäinmaan,
jota kyntää ja rakastaa.

Ja kiitospa vihdoin viimeinen,
kun laulun lahjan sa annoit,
kun riemut ja murheet lapsosen
näin sävelten siivillä kannoit,
sen sulta, sulta ma yksin sain
ja sulle siitä mä vastaan vain
ja leiviskästäni tilin teen,
miten käytin mä kanteleen.

Soi, helise kulkijan kannel vain!
Halo aaltoja laulajan haaksi!
Käy purjehin täysin ja pullistuvain,
jätä välkkyvä jälki taaksi!
Ja vaikka mun nuorena laineet vei,
niin eipä se hukkahan vaipunut, ei,
joka upposi laulujen laineisiin
ja lempensä unelmiin.

Se soutavi seljässä delfiinein
ja sen lempeä lainehet laulaa
ja kanssa Vellamon impyein
se aikojen aalloilla kaulaa.
Oi, viritä virtesi, nuori mies!
Voi, pian se riittyvi rinnan lies
ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa.
Anna kanteles kajahtaa!

-Eino Leino-

Hevoseni ja minä

Miten osaat lukea minua?
Minä sinua?
Miten osaat tulkita käytöstäni?
Minä sinun?
Miten tunnet minua?
Minä  sinua?

On oltava ymmärrystä.
On oltava hyväksymistä.
On oltava tietämystä.
Kunnioitusta ja välittämistä.
On oltava monta yhteistä
vuotta.

Hevoseni ja minä.
Me.

Syystunnelmia

 Sänkipellolla laukkaa!
 Auringon kimallus kultaisissa oljissa.
 Pärskähdyksiä ja villiä ravia.
 Ilopukkeja...naurun kikatusta.
 Häivähdys kesästä vihreänä
 ojan reunoilla.
 Tietoisuus tulevasta
 tummana pilvenä taivaan rannalla.
 Viileä tuulenhenkäys metsikön
 takaa.
 Voi kunpa vielä tulisi monta
 päivää näitä auringon kultaamia
 syyspäiviä!

Kadonnutta kesää etsimässä

Aamulla tämä harmaa maailma väsytti.  Helteistä ei edes muistikuvaa.  Kalenteri siirtyi
elokuulle, minä vielä odotan kesää. Mihin se jäi?
 Pollea kenkuttaa kura kuten kenkuttaa  satulassa istujaakin. Tuulee, humisee puiden latvoissa. Oksat taipuvat ja maassa heinät kaartuvat eteen. Pilvet kiitävät matalalla ja sade osuu kypärän alle kasvoille. Hiekkatiellä virtaa vesipuro vastaan ja heppa loikkaa." Ei kiitos kuraa kavioille" - teemapäivä meneillään! Alkaa huvittaa sen tarmokas askel ja asenne : Tuulta päin!
Niin...elokuu ja kesä  vielä jäljellä... voihan se olla , että huomenna jo aurinko pilkistää ja kesänlämmin tuuli alkaa puhaltaa. Kuivattaa vesipuron tiellä ja näemme pääskyset peltoaukealla.
Nostaa painuneet apilat ojien varsilta pystyyn ja sadetakin voi jättää naulakkoon...
Olen toivoa täynnä:)

Tuulitukka

Pieni ja pirteä.
Pohjimmiltaan nöyrä.
Hurmaava
ja lempeä.
Välillä vähän itsepäinen
ja ikävystynyt.
Silti ripaus pippuria .
Laukkatykki ja rentoravuri.
Sellainen minun Fjorani.
Tuulitukka, nättityttö.

Kaunis

Olet kaunis. Sydämestäsikin.

Uuden alussa

Fjora ja minä kesäillassa,
hämärän hyssyssä,
hiljaisuudessa.
Pysähdymme .
Tuulenvire peltojen ylitse
tuo mukanaan muistoja,
hyviä ja kauniita.
Viethän kesätuuli,
lämmin ja lempeä,
terveisemme takaisin.
Iloiset ja kuitenkin
samalla niin haikeat.
Olemme uuden alussa.
Jännittyneinä , odottavina.
Mitä huominen tuo ?

Juhannustaikoja

Teen  sinulle kaunis ja lempeä hevoseni seppeleen apiloista,
niittykukista, koivunoksista.
Laitan sen sinulle korville vinosti, aika hauskasti, rennosti .
Punon  hennoille oksille ja kukan varsille ajatukseni  voimin paljon rakkautta,
terveyttä , hyvää mieltä  ja pirteyttä.
Vahvuutta ja voimaa, olethan jo 17 vuotta.
Niin paljon sinulle hyvää,  monen monta kultajyvää tähän sidon
ja juhannusyön taikaa siihen lisään.
Kuljethan kanssani vielä pitkän matkaa Fjoraseni?

30.5.2015 Valtterille

" He ajattelevat sinua ja toivovat parastasi.
   Muista heitä, kun katsot kompassia tai
   reivaat purjetta.
   He toivovat sinun löytävän
   tavoittelemasi onnen. "


                                     ( kirjasta Toivon sinulle Onnellisuutta)

Läsnäolopakko

Ole läsnä. Ole tässä ja nyt. Seisahdu , hengitä ja rauhoitu.
Pysäytä ajatuksesi ja kuuntele.
Mitä kuulet, mitä näet, mitä
tunnet?
Tämän vaadin , hevoseni  sanoo.
Se seisoo kuin kivi paikallaan
ja vaatii minua olemaan läsnä.

Minä pysähdyn, kuuntelen, hengitän ja rauhoitun.
Olen tässä ja nyt.
Minulla on läsnäolopakko.

Katla

Fjoran tyttö on Katla.
Se on niin punk, rock ja
ränttätänttä.
Neiti pystytukka,
kurakavio ja räkänokka.
Se poni rulettaa, rokkaa
ja ihan hirmu hienoa
tölttiä pukkaa.
Notkea typy , aitojen
alitus sille on huippukyky.
Fjora mamma välillä komentaa
ja sitten taas  Katlan lapoja hellästi
rapsuttaa...

Kesää kohti

Heppa nappasi suullisen voikukkaa ojanpientareelta. Ihanan vihreät varret ja muhkeat lehdet. Kirkkaan keltaiset,  suuren suuret pörröiset kukat.  Että se oli tyytyväinen kun suussa maistui kesä!
Vihreää, vehreää ja valoa!
Täti päätti ehdottaa ylämäkilaukkaa kun kerran heppa noin pirtältä ja iloiselta vaikutti. Kesäfiilistä alkoi tuntumaan...
Eipä sitä paljoa pyydellä tarvinnut kun hummani hei , laukkaan pyrähti. Hiekkatie ja kavion kumina, voikukat mäen varrella ja vauhtia vaan lisää...vedet silmissä , tuuli kohisi korvissa ja heppa pärskyi. Vallaton, villi , voittamaton fiilis.
 Kesää kohden laukataan!

Ei nimi hevosta pahenna

Fjonde, Fjonttu, epeli, Erkki, heinämaha, hepo, heppa, hirmuinen, hurmaava, humma,  höpö, ihgu, jököpää,
karvapallo, laavatassu, liimakavio, mamman oma, murmeli,  muru, muuli,  möhköfantti,  pallokala , pallero, pikkarainen, polle, pullero, pörde, pörrö , tuulitukka, ällipälli...

Äitienpäivänä

Minä kerron sinulle
 äitiydestä,
suuren suuresta 
 rakkaudesta,
huolenpidosta ja
 hellyydestä.

 Kerronpa sinulle
miten pientä 
 on äidin rakkaus
tai suuren suurta.
 Iloa, onnea ,
riemua rajatonta.

 Se on unettomia 
öitä, väsymystä ja
 pelkoa.
  Tunteiden tulvaa 
ja ajatusten aallokkoa.

 Äidin rakkaus on
  syvää ja suojaavaa.
 Se on lujaa ja
  luovaa.
Se on kannustavaa,
 omistavaa, anteeksi 
antavaa,
 aivan  kaiken voittavaa...
 Se on  tunteiden paloa,
toiveita jaloja.

 Se on luopumista,  
tuskaa ja kipeää.
 Ikävää, surua, 
murhetta mustaa.

Ja kuitenkin...

 jäljellä jää vain 
rakkaus.

Sanaton side

Kuljen ajatuksissani metsässä välillä ratsastaen - välillä hevostani taluttaen. Näen oravan leikkivän vanhassa kuusessa ja nauran ääneen sen iloiselle  temmellykselle. Samalla ajatukseni vakavoituvat
ja katson aurinkoon pohtien elämäni tarkoitusta. Tunnen kaipuuta, tietämättä edes mitä kaipaan.
Hymähdän hetken päästä ajatuksilleni ja ravistauden takaisin arkeen. Ennenkuin jatkan, otan otteen
hevoseni kaulasta ja syleilen sitä hellästi. Se ymmärtää minua ja tätä hetkeä paremmin kuin kukaan
muu.


                                                  ( runosta Hevonen, heijastus elämääni, Laila Nikkanen)

Niin tai näin

Niin tai näin.
Oot aina väärinpäin.
Täti ei pääse satulaan
Fjora se vaan pyörii ympyrää.

Kun tarttis eteenpäin mennä ,
Fjora ottaa askeleen taakse.
Kaverit tarhassa tuijottaa ja
niiden turvat selvästi virnuaa.
Ähäkutti, Fjora joutuu kenttähommiin ja
sekös naurattaa.

Pohkeenväistö ei nappaa,
suuhun ruohoa heppa
kentänlaidalta haukkaa.

Takaosa ei väistä,
etuosa etenee, pitenee ja rötvähtää...
tuhannen kiloa painaa käsiin hevoseni pää.

Ällipälli on vierailulla tänään.
Fjoran muutti muuliksi.
Itsepäiseksi
aasiksi!

Metsäkirkko

Hei Hurmaava Hummani!

Kevätsade saapui. Lähdetään metsäpoluille  ihailemaan. Et tarvitse tänään satulaa , et suitsia. Tänään me vain hämmästelemme kaikkea kaunista. 

Sade ropisee, rauhoittaa. Metsässä tuoksuu kuusenkävyille, männynkaarnalle, mustikanvarvuille, sammaleille ja sinivuokoille.

Metsä on minun kirkkoni, pyhättöni. Minun Jumalani asuu siellä. Valaa voimaa ja antaa uskoa tulevaisuuteen. 

En näin voimaantuisi ellei hurmaava hummani mukanani kulkisi tämän kirkon käytäviä. Fjora on vahva, ystävällinen ja lempeä , kuunteleva ystäväni. Kuusenlatvojen kurkottaessa kohti taivasta, hiljaisuuden keskellä;  kiitän  nöyrästi kaikesta hyvästä.

Surun sävel

Eihän aina ilo rinnassa leisku. Ei tunnu onni ovella eikä rakkaus rauhoita. Ei joka päivä riemussa riennä tai onnessa ole.
Toisinaan murheet musertaa ja suru saa silmät kyyneliin. Jonain päivänä ikävän  taakka painaa hartiat kasaan ja hymyn se saa katoamaan taivaanrannan taa. Askel on kova ja kipeä. Sattuu ja särkee.
"Ota minut vastaan tällaisena kuin olen " kuiskaan hevoseni korvaan. "Surun säveliä  sinulle kerron".
"Jaksathan" ?
Lempeän tarkkaavainen katse ja hevoseni painaa päänsä syliini. Puhisee hiljaa. Tutkii ja nuuhkii. Miettii . Työntää hellästi minua eteenpäin. Kyllä sinä selviät! Onhan sinulla minut!
Hymyä ei tarvitse hakea...ilo vielä ihmettelee jonkin aikaa...tulossa ollaan!

Katse

Fjoran katseessa on 
lempeys,
lämpö, 
rakkaus, 
viisaus, 
herkkyys .

Sen silmät kertovat minulle
ilosta, 
huumorista, 
pelosta, 
väsymyksestä,
kivusta,
jännityksestä.

Katse kertoo kaiken.
Katson hevostani ja se katsoo minua.
Tänään on hieno päivä.
Silmät sanovat niin.

Sisko

                               


                                    Sisko tuli "heppasteleen vähän".
                                    Tallipihalla siis räiskyi ja ritisi.
                                    Pulppusi ja pärisi. Helisi ja säkenöi.
                                    Salamoi, tuuli ja tyyntyi...
                                    Mun sisko, se on rakas.



                                 

                                   



















































































































































                                 



                                 
                                    

Tähtitaivaan alla

Pellon reunalla, pakkaspolulla, tähtitaivaan alla suunnaton hiljaisuus ja rauha.
Minä ja hevoseni maailmankaikkeuden tyyneimmässä paikassa.
Katseemme etsii kettupojan tikkaamaa helminauhaa pellolta.
Se on laittanut siihen timantteja koristeeksi. Kovin on pitkän helminauhan punonut . Se on kaunis siinä kimmeltäessään tähtilampun valossa. On tainnut tehdä sen kettutytölleen.
Hengitys huuruaa ja nenänpäätä pistelee kylmä. Eipä haittaa;  sydämessä on lämmin.
Tähän ei ole sanoja. Tämä on tunne.

Hevonen on syli

Hevonen on ainutlaatuinen terapiaeläin. Ratsastamista käytetään niin lasten kuin aikuisten ongelmien käsittelemisessä. Mutta ratsastaessa ja hevosta hoitaessa ihminen joka tapauksessa käsittelee tunteitaan, oli ongelmia tai ei. HEVONEN ON SYLI.

- Hevonen rekisteröi kaikki perustunteet pelon, vihan, ilon ja surun. Mutta hevonen ei ole kuin ihmisteraupeutti. Se ei arvota tai järkeile. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Ne voi kohdata ja oppia toimimaan niin, että tunne on voimavara.


kirjasta "Omalaatuinen ystäväni"  Anna-Kaisa Pitkänen

Kavionjälki sydämessä

                                 
                                

                               Samettiturvan tuuppaus, hörähdys hiljainen.
                               Tumma katse, kavionaskel lähemmäs.
                               Silitän hulmuharjan silmäkulmaa, juttelen ääneti.
                               Hiljaisuus on ympärillä, mutta silti kuulemme
                               toisiamme.
                               









                     
                               
                               

Neiti Päivänpaiste

Tallipihassa sädehti. Neiti Päivänpaiste asteli pihassa hymy huulilla. Silmät  sinisen iloisina ja hurmaava olemus tarmokkaana.  Kylläpä alkoi lämmittää! Pakkaspäivänä! Puhetta helisi ja kysymyksiä sateli. "Lähdetäänkö ladolle ?" "Mennäänkö metsän kautta ?" " Ravataanko myös?" Päivänpaiste asteli riimun naru käsissään tarhaan ja höpötteli Fjoralle. Fjora silmäili uteliaana tulijaa. Onpa sädehtivä hymy ! Ja rohkea tyttö! Tänään taitaa tulla reipas metsälenkki.

Neiti Päivänpaiste hevoseni selässä, puhetta pulppuen  ja lämpöä läikehtien. Kuusien keskellä, peltojen läpi ...
"Ravia Fjora !" tyttö huusi ja hulmuharja innoissaan juoksi pätkän siellä,  toisen tuolla ja vielä kolmannenkin kerran . Posket punaisina pakkasesta ja huurretta silmäripsissään Neiti Päivänpaiste ratsasti aivan itse tädin kävellessä vierellä. Fjoralla reipas ja reilu askel. Tämä tyttö selässä on vallan vauhdikasta. Pärskähdyksiä toisensa jälkeen. " Miksi se tekee noin? " " Se on tyytyväinen sinuun Neiti Päivänpaiste " täti toteaa. " Olet reipas ja rohkea tyttö. " Hymy valaisee jälleen koko metsäpolun  ja kolmikolla pakkasesta huolimatta lämmin.

Kultakutri

Pieni mies  sai kuulla eräänä aamuna pääsevänsä tädin hevosta katsomaan ja ehkä jopa ratsastamaan.
"En mene! En !" "No,  mutta menisit nyt vaan , sehän on kiltti hevonen ja pääset tädin luo. " "Onhan siellä niitä lampaitakin ja suuren suuri tuulimylly, kyllähän menet..."
Pellavapää, Kultakutri pohti hetkisen , tuumasi  " No minä menen katsomaan niitä lehmiä ja sitten minä tulen kotiin !"
Tädillä tärkeä tehtävä, hakea Kultakutri päivähoidosta ja viedä tutustumaan hurmaavaan hummaansa. Ja Kultakutrihan oli menossa lehmiä katsomaan...jännitti vähäsen.
Päiväkodin ovella pelmahti tädin syliin kutria kerrakseen. Pellavaista kiharaa ja hymyilevät posket iloisina.
" Mennään !"  "Ratsastatko ? " "EN "   " Katson vain ja menen kotiin "
Automatkalla totiset silmät suurina kurvi toisensa jälkeen ihmetellen " Missä se lehmä on ? "
Pienen miehen utelias askel , rohkeus voitti. Tädin sylissä hevosta hakemaan. "Tämä on kiva leh...hevonen"
"Minä tykkään siitä"
Harjausta, rapsutusta . Selkään. Yksin.
Hevoseni niin tärkeänä , nöyränä pienen pojan edessä. Kantoi kuin särkyvää lasia . Kentän ympäri ja ympäri ja ympäri...tätiä pyörrytti.
" MINÄ  OLEN HYVÄ ! "  Kultakutrinen poika huusi: " MINÄ OLEN TOOOOOSIII HYVÄ!" "Sinä olet hyvä, olet todella hyvä"   täti onnellinen vierellä  hehkutti ja Fjora pärskäytti kuuluvasti.
Ei onnella rajaa kun pieni mies vielä viimeisellä kierroksellaan kentän ympäri toteaa Fjoralle :           " Minä tykkään siitä. " Sydämessä läikähti lämpö...

Pikku Keiju

Fjora höristää tarhassa korviaan. Kääntää katseen pihaan ja auton vieressä seisovaan pieneen tyttöön. Onpa hän siro ja ujo! Keijukos se sieltä tupsahti tallinpihaan? Keiju laittaa sormen suuhun, kurtistaa kulmat ja jämähtää niille sijoilleen tädin auton kylkeen. Fjora ottaa uteliaana pari askelta aidan viereen ja kurkottaa kaulaa yli aidan. On kyllä varmasti Keijun siivet tuolla tytöllä selässään, se ajattelee. On varmasti !
Pikku Keiju kurtistaa kulmiaan tiukemmin.  Hädin tuskin haluaa katsoa tädin hurmaavaan hummaan. Onhan tästä puhetta ollut. Tulla tallille katsomaan Fjoraa . Islannin ihmeratsua , jolla on hulmuava harja.  Mutta kun eivät pikkukeijut ratsasta... Onhan keijuilla siivet selässään lentää minne haluavat. Fjorakin sen tietää.
Täti ottaa hevosensa riimuun  ja laittaa Keijulle harjan käteen. " Katso kuinka heppa nauttii kun harjaat sitä. " Sormi lähtee suusta,  tarttuu harjaan ja alkaa varoen hipsuttaa hevosen kylkeä. Kulmien kurttu lähtee silmien välistä ja kuuluu kikatus! Tuoko on sitä keijujen helinää ?  Ihmettelee Fjora vierellään harjaavaa pikkutyttöä.
Tätiä alkaa kikatuttaa myös vaikkei siipiä selässä olekaan . Kulmien kurtusta puhumattakaan...
"Hei ratsuni,  hulmuharjani , otatko Pikku Keijun selkääsi?" Saan pienen tytön satulaan eteeni istumaan. Voi miten kevyt hän onkaan!  Varovasti,  varovasti,  ettei rypistetä Keijun siipiä. Kulmat vetävät taas kurttuun, sormi tahtoo suuhun ja hentoiset sormet tarttuvat tiukkaan kiinni tädin ranteista.  Ei hymyilytä ei! Keiju tahtoo alas ! Tyhmää ja typerää! Miksi täällä istua kun voin siipeni levittää ja lentää...
Fjora alkaa hidastaa, antaa askeltensa pidentyä ja rytmin rauhoittua. Pikku Keiju kajauttaa riemuisasti " RATIRITIRALLAA TULI TALVI HALLA ! !"  Koko laulu alusta loppuun ja lopusta alkuun . Ja vielä uudestaan. Sydämen pohjasta saakka riemu ja vapaus.  Ei haittaa keskikesän kuumuudessa. Kikatuttaa , tätiä ja pientä ratsastajaa. Ja aivan varmasti Fjora hyrisee...

Mistä on pienet Islanninhevoset tehty?

                                                            
                                                     Ne on tehty merituulista,
                                                     vaahtopäistä,  jäähileistä,
                                                     vesipisaroista, luonnonpuroista,
                                                     laavasta,  kuumista lähteistä,
                                                     tähtitaivaasta ja vapaudesta... 
                                                     niistä on pienet Islanninhevoset tehty.